mrstoivola Taistelussa tasapäistämistä vastaan

Sillä on väliä, mille luokalle oppilas koulussa menee

En ymmärrä, miksi toistuvasti valtamedioissamme uudesta opetussuunnitelmasta kommentoivat joko he, jotka eivät siitä mitään tiedä ja opettajista sekä tutkijoista lähinnä he, jotka sitä vastustavat. Jälkimmäisistä professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen ja emeritusprofessori Kari Uusikylä lienee eniten kunnostautuneita.  

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 19.4.2018 Uusikylä vertaa suomalaista koulua koulubussiin, joka ajaa pimeässä ilman valoja ja kuljettajaa. Samansuuntaisia näkemyksiä koulun nykytilasta on myös Keltikangas-Järvisellä, joka vastaa toimittajan kysymykseen, kuinka itseohjautuvuutta tulisi koulussa opettaa (Ylen Aamu-tv, 7.2.2018 ): ”Edellyttämällä. Ajatellaan, että kun tehtävät edellyttävät itseohjautuvuutta, niin ajatellaan, että siinä se sitten syntyy.” Tämän jälkeen professori kääntää huomion siihen, ettei meillä keskustella siitä, miten itseohjautuvuuden taitoa opetetaan.

Kyllä meillä keskustellaan, mutta nämä keskustelut eivät ylitä uutiskynnystä, koska näissä keskusteluissa uutistoimittajat eivät pääse lietsomaan omia kovin subjektiivisia koulukokemuksiaan. Pohjat minusta vetää Helsingin Sanomissa 12.4.2018 kaupunkitoimituksen uutistuottaja, joka ensin vertaa eskari-ikäisten sokerihumalaista synttäririehuntaa ja yhteisöllistä oppimista toisiinsa ja sitten toteaa: ”Joko aika paljon on muuttunut minun kouluajoistani tai sitten suunnitelma on himpun verran epärealistinen. Uudenlainen koulu sopii todennäköisesti mainio­sti hyville oppilaille. Mutta entäs he, jotka eivät meinaa pärjätä mukana nytkään?” Eikö toimittajan mielestä heikoilla oppilailla ole oikeutta nauttia oppimisesta? Eikö juuri heidän kohdalla olisi tärkeää löytää syy, miksi opiskelu ei tuota tulosta? Opettajana en itse todellakaan suostu uskomaan, etteikö jokaisessa oppilaassa ole oppimispotentiaalia ja tärkeintä on saada oppilas myös itse näkemään kykynsä. Mistä ihmeestä kumpuaa ajatus, että ainoastaan hyvillä oppilailla olisi oikeus saada perusopetuslain ja opetussuunnitelman mukaista kasvatusta.

Opetussuunnitelman näkemykset oppilaskeskeisyydestä ja itseohjautuvuudesta eivät perustu mutuun vaan vahvaan tieteelliseen näyttöön. Esimerkiksi Melbournen kasvatustieteen professori John Hattien metatutkimus ”Visible learning”, jossa aineistona on 800 tutkimusta ja 80 miljoonaa oppilasta, liputtaa vahvasti itseohjautuvuuden puolesta. Parhaiten tutkimuksen mukaan oppivat oppilaat, jotka osaavat arvioida omaa osaamistaan suhteessa saavutettavana olevaan tavoitteeseen. Tutkimuksen sanoma kiteytyy lauseeseen: ”Parhaita oppimistuloksia saa aikaan opettaja, joka näkee oppimisen oppilaan silmin ja auttaa oppilasta tulemaan itsensä opettajaksi.” Itseohjautuvuus ei ole mikään on-off-taito. Luokassa on valitettavasti ajoittain jopa melua, koska lapsia ja nuoria kasvatetaan itseohjautuvuuteen yhteisohjautuvuuden kautta. Luokassa on elämää, koska ystävistä tulee merkityksellisiä toistensa oppimiselle. 

Uunituore Valtioneuvoston julkaisu ”Tytöt ja pojat koulussa” paljastaa, että maassamme on kolme kertaa isommat erot matemaattisten aineiden osaamisessa luokkien välillä kuin esimerkiksi Norjassa tai Ruotsissa. Tuloksien taustalla on TIMSS 2011-tutkimus, joka erottelee myös oppilaiden luokat toisin kuin PISA, joka saa maamme oppimistulokset näyttämään liian ruusuiselta. ”Suomessa oppimistulosten eroja eivät siis selitä vain koulujen oppilaaksiottoalueiden väliset sosioekonomiset ja vanhempien koulutustasoon liittyvät erot vaan myös ja vahvemmin se, miten oppilaat jaetaan luokkiin koulujen sisällä.”, raportissa todetaan ja aiheellisesti kysytään, ”Voidaanko ajatella, että poikien heikompi koulumenestys on yksinomaan – ja yksilötasolla – vain heidän henkilökohtaisista ominaisuuksistaan johtuvaa, vai löytyykö suomalaisesta peruskoulusta systemaattisia tekijöitä, jotka ruokkivat poikien alisuoriutumista?”

Valitettavasti brittitutkijan Dylan Wiliamin kommentti, ”Oppimistulosten kannalta sillä ei ole väliä, mihin kouluun oppilas menee, mutta sillä on väliä, mille luokalle oppilas koulussa menee”, on enenevässä määrin totta myös Suomessa. Erot eivät johdu pelkästään opettajasta tai oppilaista vaan myös systeemistä. Opettajat ovat maassamme kovin eriarvoisessa asemassa sen suhteen, missä työyhteisössä toimivat ja miten oppilasryhmä on muodostettu. Näillä on omat vaikutuksensa myös itseohjautuvuuteen kasvattamisessa.   

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän AriMyllyviita kuva
Ari Myllyviita

Marika analysoi emerituksien näkemyksiä yhtä kategorisesti kuin itse emeritukset tekevät. Harmillisesti Marika hakee perusteluja professoreja vastaan tutkimuksesta, joka pääsääntöisesti asettaa suomalaisen opetussuunnitelmakehitystyön pulmalliseen tilanteeseen.

Sitaatti, jota Marika itse käyttää on tulkittavissa myös toisin, kuin hän tekee. Eli otetaan koko sitaatti, niin voimme päätellä asian itse: "Visible teaching and learning occurs when learning is the explicit goal, when it is appropriately challenging, when the teacher and the student both (in their various ways) seek to ascertain whether and to what degree the challenging goal is attained, when there is deliberate practice aimed at attaining mastery of the goal, when there is feedback given and sought, and when there are active, passionate, and engaging people (teacher, student, peers, and so on) participating in the act of learning. It is teachers seeing learning through the eyes of students, and students seeing teaching as the key to their ongoing learning. The remarkable feature of the evidence is that the biggest effects on student learning occur when teachers become learners of their own teaching, and when students become their own teachers. When students become their own teachers they exhibit the self-regulatory attributes that seem most desirable for learners (self-monitoring, self-evaluation, self-assessment, self-teaching). Thus, it is visible teaching and learning by teachers and students that makes the difference. The following chapters provide the evidence to defend this overall message." Marika poimi tästä - tietoisesti? - vain yhden lauseen.

Hattien meta-tutkimus (ottamatta mitenkään kantaa metatutkimuksien tieteellisyyteen) on erinomainen kooste erilaisista näkökulmista ja niiden kautta löydetyistä ilmiöistä. Hattien tutkimuksessa on paljon sellaisia asioita, joita on syytä pohtia niin tiedeyhteisössä että kasvatustieteen toimijoiden kesken. En kyllä Hattien perusteella tai häneen perustaen lähde julistamaan itseohjautuvuuden kaikkivoipaisuutta tai edes sen jonkinlaista opetusta uudistavaa merkitystä. Itselleni itseohjautuvuus (=tietoinen heitteillejättö) on kasvatustieteeseen valitettavasti pesiytynyt kvasikäsite, jolla perustellaan tarvittaessa se, ettei opeteta tai opettajan läsnäolo ei ole välttämätön (se on uusliberalistinen ideologinen käsite). En yleensäkään ymmärrä, miksi ei voida edelleen käyttää käsitteitä itsenäisesti, tuetusti, ohjatusti (koska silloin viitataan ulkopuoliseen tukeen - vrt. scaffolding, ZPD), jolloin kvasikäsitteitä ei tarvita. Näille käsitteille on olemassa selkeät määritelmät ja tulkinnat.

Käyttäjän HenteriVirkkula kuva
Henteri Virkkula

”Parhaita oppimistuloksia saa aikaan opettaja, joka näkee oppimisen oppilaan silmin ja auttaa oppilasta tulemaan itsensä opettajaksi.”
-------
Jos tähän tiivistyy jokin olennainen viisaus niin, kysynpä vaan, mikä se tarkalleen ottaen on?

Se on monestakin syystä täysin absurdi väite:

- oppilas ei voi olla itsensä opettaja; samoin kuten ei kasvatettava voi olla oman itsensä kasvattaja
--> pedagogisen peruskäsitteistön hylkääminen

- "näkeminen oppilaan silmin": mitä se oikein tarkoittaa??
--> Kuinka se, että todella "nähdään oppilaan silmin" verifioidaan? Päätetään opettajien kesken, kuinka lapsi näkee maailman?

- oppimistulokset tarkoittavat usein opettajan antamaa arviota oppimisesta

--> Parhaat "oppimistulokset" ovat niillä opettajilla, jotka arvioivat oppilaiden osaamisen yläkanttiin ja antavat systemaattisesti keskimääräistä korkeampia arvosanoja. Ylipäätään, jos oppiminen on tulosta "lapsen itsensä opettamisesta", niin ovatko oppimistulokset keskenään vertailukelpoisia?

Opiskelen tällä hetkellä kolmatta tieteenalaani yliopistossa enkä ole koskaan ollut "oman itseni opettaja". Mitä opetettavaa minulla olisi itselleni sellaisista asioista, joista en tiedä yhtään mitään?

Nykykoulun suurin ongelma on sosiaalisen konstruktivismin paradigmaattinen valta-asema pedagogista toimintaa koskevassa ajattelussa.

Käyttäjän mrstoivola kuva
Marika Toivola

Kiitoksia teille Ari ja Henteri kommenteista. En perusta tutkimuksiani Hattien sanomaan, mutta se miellyttää minua visiona oman käytännön työn kehittämisessä.

Itseohjautuvuus on kovin väärin ymmärretty käsite opettajien keskuudessa. Se ei ole samaa kuin itseoppiminen. En tarkoita, että se pitäisi ymmärtää samoin kuin itse ymmärrän, mutta jokin määritelmä sille on otettava, jotta pystyy omaa oppimiskulttuuriaan sen puitteissa rakentamaan. Ei Suomessa opettaja voi lähteä siitä, että kuittaa OPS:in näkemyksen itseohjautuvuuden tukemisesta vääräksi ja jättää OPS:ia noudattamatta. Sama kumma oletus on arvioinnissa. Arvioinnissa on noudatettava perusopetuslakia, joka selvästi sanoo, että arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään oppilaan edellytyksiä itsearviointiin.

Itse tukeudun niihin itseohjautuvuuden teorioihin, jossa sen kehitysvaihe tunnetaan nimellä yhteisohjautuvuus. Ohessa lyhyt 20 min videotallenne, jos aihe teitä enempi kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=XL72pQaJcf8

Ohessa opettajille suunnatun blogini teksti, jossa pohdin lähinnä sitä, kuinka vaikeaa maassamme on kehittää sellaista opettajuutta, joka poikkeaa valtavirrasta. http://www.flippedlearning.fi/2018/04/tulevaisuude...

Toimituksen poiminnat