Pitäisikö viittaaminen kouluissa kieltää?

Helsingin Sanomat 17.4.2018 uutisoi ”Erot tyttöjen ja poikien koulu­menestyksessä repeävät ylä­luokilla – nyt tutkijat ehdottavat opintojen jakamista neljälle vuodelle”. Äkkiseltään en ehdotusta kannata, koska mielestäni kyse on oppimisen motivoinnin ongelmista. Sen sijaan seuraava lainaus kyseisestä jutusta saattaa osua yllättävän oikeaan: ”Nykyopetussuunnitelman mukainen jatkuva arviointi esimerkiksi tuntiosaamisen perusteella ei tutkijoiden mukaan ehkä sovikaan pojille. Poikien tavoitteellinen opiskelu vahvistuisi, jos arvosanan anto perustuisi enemmän osaamisnäyttöön.”

Onko yksinkertaisesti niin, että poikia ei oikein nappaa opettajan näkemys tuntiaktiivisuudesta? Ehkä heitä ei voisi vähempää kiinnostaa vastata koko luokan kuullen opettajan näennäisiin kysymyksiin, joihin hän itse tietää vastauksen? En kiellä, etteivätkö hyvät kysymykset edistä oppimista, mutta syytä olisi ehkä myös pysähtyä miettimään mitä lieveilmiöitä kysymyksillä on erityisesti oppimismyönteisen ilmapiirin luomisessa.

Kun opettaja kysyy kysymyksen, mihin tulee pyytää vastauslupaa viittaamalla, antaa hän samalla oppilaalle luvan valita aktiivisuuden ja passiivisuuden välillä. Tämän luvan annettuaan on mielestäni jokseenkin kyseenalaista arvioida oppilaan osaamista sen perusteella kuinka usein ja korkealle käsi nousee.

Toinen kysymys on, että onko tuntiaktiivisuus ilmentymä uuden opetussuunnitelman mukaisesta arvioinnista. Se voi sitä hyvinkin olla tai se voi olla siitä hyvinkin kaukana riippuen mitä kysytään, miksi kysytään, miten kysytään, kuka kysyy ja ennen kaikkea mitä vastauksesta seuraa. Uusi opetussuunnitelma peräänkuuluttaa formatiivista arviointia, jolla pyritään löytämään oppimisen ongelmia ja puuttumaan niihin. Formatiiviseen arviointiin liittyy aina palaute, joka auttaa oppilasta tämän hetkisen osaamisen ja tavoitteen välisen kuilun pienentämisessä. Tuntiaktiivisuuden arvosteleminen ei tätä ole.

Formatiivisen arvioinnin huippututkija Dylan Wiliam vitsaillen kysyy, miten kävisi, jos lentokoneen kapteeni toimisi kuin valtaosa opettajista? Olkoon lennon lähtöpaikkakuntana Lontoo ja määränpäänä New York. Kun lennon aika-arvio määrättyyn suuntaan olisi saavutettu, lentäjä laskeutuisi lähimmälle lentokentälle kuin kysyäkseen "Onko tämä New York?". Vaikka kaupunki osoittautuisikin Bostoniksi, matkustajia pyydettäisiin poistumaan, koska kapteenin olisi jo kiiruhdettava seuraavalle lennolle. Äkkiseltään vertaus saattaa kuulostaa absurdilta, mutta onko se sitä? Entäs, jos pojat eivät vain halua ottaa osaa näille lennoille? Lennoille, joiden määränpää saattaa alusta asti olla niin hämärän peitossa, että on suorastaan mahdotonta edes pohtia lennon onnistumista saati vaikuttaa omaan viihtymiseen lennolla.

Eihän siitä varmastikaan haittaa olisi, jos opettaja viikon ajan testaisi mitä tapahtuu, kun asettaa itselleen rajoittimen: viittaaminen kielletty. 

mrstoivola
Rauma

Marika on vuoden 2019 matemaattisten aineiden opettaja -kunniamaininnan saanut neljän kouluikäisen lapsen äiti, joka tekee väitöstutkimusta opettajan toimijuudesta käänteisessä oppimisessa (http://www.flippedlearning.fi). Hänen intohimonaan on niin oppilaiden kuin opettajien tasapäistämisen lopettaminen.

Profiilikuva: Jussi Partanen/IS

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu