Karhunpalvelus matematiikan opiskelijoille

Helsingin Sanomien juttu (29.5.2016) ”Laskutaito heikkenee, ja se uhkaa Suomen tulevaisuutta -testaa, hallitsetko koulumatematiikkaa” sohaisi muurahaispesää ja toi kaikkien tietoisuuteen kuinka seitsemäsluokkalaistemme matemaattiset taidot ovat kymmenessä vuodessa taantuneet yhden lukuvuoden verran ja kuinka meillä ei riitä pitkän matematiikan suorittajia matemaattisiin jatko-opintopaikkoihin. Jutun jäljiltä sosiaalinen media kuhisee ja etsii niin syyllisiä kuin ratkaisuja. Moni jutun lukeneista oli ilahduttavasti yllättynyt, kuinka perusmatematiikka oli edelleen hanskassa. Toisin taitaa tutkimusten valossa olla tulevaisuudessa, jolloin povataan hanskojen olevan totaalisesti hukassa.

Olin jutussa mukana edustamassa opettajan näkökulmaa ja jatkan muurahaispesän sohimista niin yläkoulun kuin lukion opettajan perspektiivistä. Selvää on, ettei tilanteeseen löydy yhtä yksittäistä syytä, mutta nostan syyttävän sormen myös opetushallituksen suuntaan.  

Kuinka iso syy vallitsevaan tilanteeseen on se, että me opettajat joudumme tekemään karhunpalveluksia oppilaille? Muistan kuinka tuskainen ensimmäinen vuoteni lukion opettajana oli. Kävin useasti rehtorilta kysymässä, että enkö mitenkään voisi estää oppilaiden opintojen etenemistä? Enkö mitenkään voisi olla antamatta oppilaille kurssiarvosanaa? En, koska oli lukiolaki ja oppilailla iso kasa oikeuksia… Ketä palvelee lukion nykyinen systeemi, jossa kolmasosa arvosanoista saa olla nelosia? On sanomattakin selvää, jos ensimmäisestä matematiikan kurssista ottaa nelosen, on aika hankalaa hypätä seuraavalla kurssilla kelkkaan mukaan.  

Siinä minä sitten taas olin seuraavalla kurssilla ottamassa vastaan edellisen kurssin nelossankareita tietäen, että valitsemani opetuksen taso on heille autuaan väärä. Bloom on puoli vuosisataa sitten osoittanut, että opettajan valitsema taso sopii huonosti 80 % oppilaista ja silti me edelleen toimimme tämän tasapäistävän unelman mukaan. Oppilaat aistivat tuskani ja toivat potkijaisissa opettajareppanalle kasan suitsukkeita ja suosittelivat rentoutumista.

Ei ollut apua suitsukkeista, vaikka ne mieltä lämmittivätkin. Lopullinen sysäys oppimiskulttuurin muutokselle tuli, kun kuulin kahden pitkän matematiikan oppilaan keskustelevan keskenään. Toinen sanoi, ”en ikinä lintsaisi matematiikan tunnilta”, johon toinen, ”en minäkään.” Hetkinen, miksi ette? ”Koska tippuisimme kärryiltä.” Molemmat olivat kiitettäviä matematiikan laskijoita ja he pitivät katastrofaalisena tilannetta, jossa joutuisivat olemaan oppitunnilta poissa. Kuinka pettynyt tuon keskustelun jälkeen itseeni olinkaan. Miten olinkin onnistunut tekemään itsestäni noin korvaamattoman? Omalla aktiivisuudellani olin tukahduttanut oppilaiden uskon matemaattisiin kykyihinsä. Kun asiaa oikein pohdin, niin kyllä se taisi niin olla, että pureksin heille teorian valmiiksi ja väänsin oikein kunnon rautalankamallin, jolla tehtävät ratkesivat melkein kuin itsestään.

Tartun Helsingin Sanomien julkaisun kommenttiin: ”Sekä Peura että Toivola kertovat, että kiinnostus matematiikkaa kohtaan on heidän oppilaidensa keskuudessa lisääntynyt. Varsinkin heikot ja huiput tulevat nyt paremmin huomioiduiksi. Ei menetelmä tietenkään kaikille ole se paras mahdollinen: se vaatii kykyä ottaa vastuu omasta opiskelustaan.” Ihmisillä on kyky ottaa vastuu opiskelustaan. Eri asia on, käyttääkö hän tätä kykyään vai ei ja vaaditaanko sen käyttöä. Itselleni tässä suhteessa ongelmallisinta porukkaa eivät ole heikoimmat tai parhaimmat, vaan he jotka tietävät saaneensa kiitettävän arvosanan matematiikasta ehkä väärin perustein. He, jotka ääneen toitottavat, etteivät ymmärrä matematiikasta mitään. He, jotka kuitenkin saavat kiitettäviä arvosanoja viimehetken pänttäämisellä ja joiden oppimisen tapaa opettaja ehkä ajattelemattaan tukee koetta edeltävällä preppaustunnilla. Matematiikan opinnoissa menestyminen vaatii rutiinia. Eikä tuota saavuteta kuin kovalla työllä. Ajallaan!

Joillekin heikoille flipped learning ideologia oli heti ensimmäisestä kurssista lähtien pelastus. Muistan, kuinka eräs poika tuli kysymään toisen lyhyen matematiikan kurssin jälkeen apua. Tuo kurssi oli oman perinteisen opettajan urani viimeinen. Hän oli pulassa, sillä este opinnoille oli muodostunut kahdesta peräkkäisestä nelosesta. Katsoin pojan kurssikoetta huolella ja huomasin, että kyllä siellä oli ajatusta monessakin kohdassa, mutta nuori ei ollut missään vaiheessa ilmaisesti oppinut kirjoittamaan matematiikkaa. ”Sovitaanko niin, että otat yhdeksännen luokan Avoin matematiikka kirjasarjasta osion, jossa käsitellään yhtälön ratkaisua ja kopioit kaikki esimerkkitehtävät vihkoosi? Mietit, mitä kirjoitat ja miksi. Palautat minulle ja muutan toisen nelosistasi vitoseksi.” Tajuttuaan, ettei kyse ollut huulesta, nuori ryhtyi hommiin. Seuraavalla kurssilla jokainen eteni omaan tahtiinsa ja nuorukaisella oli joka tunti jotain kysyttävää. Kolmannesta kurssista hän sai arvosanaksi seitsemän. Toki tämä on se tarina suuresta onnistumisesta, mutta on selkeä signaali siitä, että meillä opettajilla on oltava aikaa keskittyä jokaiseen oppilaaseen yksilönä.

Kaksikymmentä vuotta sitten opettajan pedagogiset opinnot eivät onnistuneet kasvattamaan minusta opettajaa. Käytännön työ sitä vastoin ajoi minut puun ja kuoren väliin. Joko varsinkaan yläkoulussa opettaminen ei todellakaan ollut minun juttuni tai sitten oli lopultakin kasvun paikka. Opettajaopinnoissa oli alusta asti selvää, että minusta tulisi samanlainen matematiikan opettaja, jonka tunnilla olin itsekin aikoinani lukiossa istunut. Olinhan itse elävä todiste sellaisen opetuksen erinomaisuudesta. Eksaktin ja loogisten matematiikan opintojen jälkeen kasvatustieteet tuntuivat lähinnä höpöhöpö tieteeltä, joista selvisi lukemalla tenttikirjat ja sepittämällä tenttipapereihin omiaan. Helsingin sanomien jutussa kritisoin tapaa kouluttaa aineenopettajia lyhyessä 60 op opintokokonaisuudessa. Tuleeko opettajaopiskelijoista tässä ajassa nimenomaan kehittymiskykyisiä nuoria opettajia? Tarkoitus ei ole tuottaa valmiita kaiken osaavia opettajia, vaan opettajia, jotka ovat akateemisesti kiinnostuneita kasvatustieteistä ja oppivat kyseenalaistamaan omaa toimintaansa. TIMMS tutkimuksenkin valossa tässä on epäonnistuttu, sillä suomalaiset matematiikan opettajat täydennyskouluttautuvat kaikista maista vähiten. Eikä syistä lienee vähäpätöisin se, ettei koulutuksiin yksinkertaisesti kaikissa kouluissa päästä.

Opettajat ovat usein mahdottoman tehtävän edessä ja silti he onnistuvat ja jaksavat. Malja opettajuudelle, olkaa vahvoja ja askel kohti ansaittua kesälomaa. 

mrstoivola
Rauma

Marika on vuoden 2019 matemaattisten aineiden opettaja -kunniamaininnan saanut neljän kouluikäisen lapsen äiti, joka tekee väitöstutkimusta opettajan toimijuudesta käänteisessä oppimisessa (http://www.flippedlearning.fi). Hänen intohimonaan on niin oppilaiden kuin opettajien tasapäistämisen lopettaminen.

Profiilikuva: Jussi Partanen/IS

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu